Yhtenäisyyden hengessä

Etualalla Mikko Helevä, taustalla Adam Nussbaum.

In the Spirit of Unity - Mikko Helevä Quartet Turun Seudun Musiikkiopistolla 14.12.2011

Ah, mikä nautinto keskellä harmaata joulukuuta, töistä ja kaamoksesta väsyneenä, vaihtaa vedenpitävät vaelluskengät sirompiin saapikkaisiin ja perusveska värikkääseen pikkulaukkuun ja suunnata musiikkiopistolle nautiskelemaan valmiiseen pöytään täysi kattaus elävää jazzia. Huippulaatuinen musiikki tekee kyllä arki-illasta juhlan - oli musiikkityyli sitten juuri omaan makuun sopivaa tai ei.

Tunnelma sisällä on lämminhenkinen - sali ei ole täynnä, mutta senpä vuoksi paikalla ovatkin todelliset jazz loversit. Hammond-urkuri Mikko Helevä on kutsunut mukaansa soittamaan taitavat muusikot: amerikkalaisen huippurumpalin Adam Nussbaumin sekä kotimaiset taiturit trumpetisti Jukka Eskolan sekä tenorisaksofonisti Jussi Kannasteen. Suurin osa illan kappaleista on Larry Youngin, jonka Unity-levystä keikan nimikin on peräisin. Lisäksi kuullaan muun muassa Joe Hendersonin ja Woody Shawn tuotantoa. Oma suosikkini kappaleista on Shawn Zoltan, jonka Helevä kertoo olevan säveltäjä Zoltan Kodalyn klassisen musiikin inspiroima.

Helevä Quartetin soiton vivahteikkuus pehmeistä mutta silti vahvoista saundeista hillittömään revittelyyn, bändin jäsenten tarkka ja aina tilanteen tasalla oleva yhteispeli, sekä improvisaation lämmin huumori sykähdyttää jäätyneimmänkin (vai sanoisiko räntään turtuneimmankin) sydämen. En tiedä, kuinka tarkkaan Helevä on Unity-sanan merkitystä pohtinut, mutta yhtenäisyys kyllä toteutuu hienosti sekä ohjelmistossa että bändin soitossa.

Aurinkoa blogeissa

Sfumato-blogi sai jo jokin aika sitten lahjan syvällistä VapaudenTie-blogia pitävältä Angelilta. Lämmin kiitos tunnustuksesta!

Tunnustus tulee jakaa eteenpäin kahdelletoista blogille, jotka ovat täynnä rakkautta ja aurinkoa, blogiystäville, joiden seuraaminen on ilo.

Sfumato kiittää seuraavia inspiroivia ja tunnelmallisia blogeja:


http://hekuma.blogspot.com

http://katve.blogspot.com

http://heli-innala.blogspot.com

http://rufouslyblue.blogspot.com

http://pienivihko.blogspot.com

http:karmiininpunainen.blogspot.com

http://nokkonen.wordpress.com

http://tiinahumaloja.blogspot.com

http://punainenananas.blogspot.com

http://hurmioitunut.blogspot.com

http://vivereest.blogspot.com

http://www.kaunispaivatanaan.com

http://momentousmoment.blogspot.com

Carl Larsson - oman elämänsä sankari?

Carl Larsson - Unelmia harmoniasta 16.9.2011–8.1.2012 Turun taidemuseossa

Kävin katsomassa Carl Larssonin teoksista koostuvan näyttelyn. Turun taidemuseossa esillä olevan näyttelyn

on sanottu olevan Turun kulttuuripääkaupunkivuoden kohokohtia. Myös kävijämäärien perusteella kyse on tosiaan jostain erityisestä. Minulle Larssonin näyttely ei ole ollut sellainen asia, mitä olisin erityisesti odottanut, mutta olihan tämä toki nähtävä!

Katsottavaa riittää. Teoksia on runsaasti ja niissä on paljon yksityiskohtia. Ensimmäiseksi ihmettelen tekotapaa: näin pikkutarkkoja vesivärimaalauksia en ole varmaan koskaan nähnyt. Myös näyttelyn ripustus on taitava. Teokset on jaoteltu selkeisiin ryhmiin tai aikakausiin, ja jokaisesta teemasta on sopiva määrä taustatietoa.

Näyttelysaleissa kiertäessäni minulla on kumman ristiriitainen tunne. Taiteilija on ilmiselvästi halunnut kuvata kauniita asioita: maalaiselämää, perheidylliä, kaunista sisustusta, taiteilijan työtä parhaimmillaan.Minä en kuitenkaan koe tätä harmoniaa, enkä hurmioidu päätä pahkaa kelluen ihanissa ruusunpunaisissa unelmissa. (mitä välillä kyllä takuulla taidenäyttelyissä teen!) Luulen, että kyse on siitä, että Larssonin maalaukset ovat hyvin lähellä kuvitusta.  Nykytaidetta katsoessa saa usein hyvin paljon tilaa omalle tulkinnalle ja voi kokea, miten taideteos muodostuu lopullisesti vasta omassa päässä, ja miten oma luovuus saa siivet. Larssonin teoksia katsoessa sen sijaan tuntuu, kuin hän olisi ajatellut jotenkin tietävänsä paremmin kuin vastaanottaja. Tiedä häntä! En halua mennä arvostelemaankaan.

Näyttelyssä pohdin myös ironian merkitystä taiteessa. Missä kulkee ironian ja söpöilyn raja? Onko ironisti aina fiksumpi vai voiko suloisia kuvia vakavissaan loihtiva taiteilija olla vakavasti otettava? Entä kuinka tosissaan Larsson oli aiheidensa ja tyylinsä kanssa?

Larssonin aihevalinnat herättävät muitakin kysymyksiä. Kertooko lähellä olevien asioiden - itsensä, oman perheensä ja kotinsa - kuvaaminen omahyväisyydestä vai puhtaasta kunnioituksesta omaa elämää kohtaan? Vaiko kenties jostain muusta? Larssonin omakuvat ovat vähän tärkeilevän näköisiä. Tämä tosin voi johtua siitäkin, että Larsson on maalannut itseään peilin kautta, jolloin kasvoihin väkisinkin tulee tarkasteleva ja viekas ilme, kun piirteitä koettaa havainnoida mahdollisimman tarkkaan. Ja toisaalta - miten hienoksi pukeutunut ja omaa kuvaansa peilistä maalaava mies eroaa vaikkapa nykyajan tyylibloggareista, jotka sulostuttavat nettiselailuamme upeilla kuvillaan?

Näyttelyn nimenä on Unelmia harmoniasta. Minua kiinnostaa, missä kohtaa unelmat ja todellisuus kohtaavat. Kuinka paljon se on meistä itsestämme kiinni? Onko unelmien saavuttaminen ollut Larssonin aikana vaikeampaa kuin nykypäivänä? Mistä unelmamme kertovat? Loppukaneettina täytyy sanoa, että mielenkiintoinen näyttely, vaikka ei ihan sillä tavalla kuin olin odottanut!

Kaamoksen ääniä

Puiden tarinointia Turun puistojen marraskuisissa öissä ja illoissa...

Marraskuun draama

Syksy on kääntymässä talveksi. Värit muuttuvat. Keltainen valo on poissa, ja vaaleanvihreälle saa jättää hyvästit useiksi kuukausiksi. On kuin jonkinlainen draaman aika olisi alkanut. Paljaat mustat oksat valkeana kuultavaa taivasta vasten luovat kontrastia. Paljas märkä maa valmistautuu vastaanottamaan kimmeltävän lumipeitteen. Kaupunki hiljenee, kun siniharmaa utu verhoaa kaiken syleilyynsä. Jännittävää kauneutta. Kuka muka uskaltaa väittää marraskuuta ankeaksi? 

Päivikki Alaräihä ja yllättävä elinvoima

Vielä on yksi Kulkulupa-tapahtuman satoa oleva juttu julkaisematta, joten tässäpä tulee!
  

Humoristista viivankäsittelyä teoksessa "Untitled",
muste ja puuväri paperille 2011.

Päivikki Alaräihä jakaa työtilan Salli Partasen kanssa Manilla-tehdasrakennuksessa. Alaräihä ja Partanen ovat Kulkulupa-tapahtumaa varten toteuttaneet seinämaalaukset kahteen työtilansa seinään. Tapahtuman jälkeen seinät on taas maalattava valkoisiksi työskentelyrauhan takaamiseksi. Heti sisään tullessa katse kiinnittyy Alaräihän seinään maalaamaan karvaiseen käteen. Kirkkaan keltaiseksi maalatulle pohjalle mustalla värillä toteutettu humoristinen, karvainen käsi näyttää kurkottavan tai haparoivan jotain korkealta. On aivan pakko kysyä Alaräihältä, mistä hän on saanut idean tähän elementtiin. 

Alaräihä aloittaa kertomalla, että itse asiassa hän oli katsellut omaa kättään, ja tuuminut sen olevan aika karvainen. Alaräihä kuitenkin kertoo, että häntä on jo pidemmän aikaa kiinnostanut karvat ja karvaisuus, ja opiskeluaikana Turun Taideakatemiassa hän kuvasi usein hiuksia. Mielenkiinto on mahdollisesti lähtenyt alun perin siitä, kun hän on katsellaan etsinyt ympäristöstä erilaisia viivoja. Kollega Partanen kommentoi väliin, että hänen mielestään Alaräihän piirustusjälkikin muistuttaa karvaa, ja että tämä olisi mahdollisesti sen vuoksi mieltynyt karvoihin. Alaräihä kertoo, että häntä kiinnostavat yllättävät yhdistelmät, ja esitteleekin teosta, jossa on hohtavan vaaleanpunainen paita ja musteella piirretyt karvaiset kädet. Yllättävästä ristiriidasta huolimatta teos on mielestäni hyvin kaunis ja harmoninen. Kysyn, onko karvaisuuden kuvaaminen Alaräihältä yhteiskunnallinen kannanotto, kun ottaa huomioon, miten paljon karvattomuus on nykyään muotia sekä naisilla että miehillä. Alaräihä myöntää, että hän ei pidä karvaisuutta rumana, vaan hänen mielestään karvan kasvu on merkki elinvoimaisuudesta. Usein elinvoimaisuus yhdistetään luonnon kiertokulkuun ja kasvuun, mutta esimerkkejä elinvoimaisuudesta voi löytää lähempääkin – vaikkapa omaa kättä tutkaillen!

Karvaisten käsien ja hohtavan pinkin kontrastia teoksessa sarjasta "Romance",
muste ja guassi paperille, 2011.

Elämän jokaikinen sävy ja enemmänkin

Klima Kalima Turun Seudun Musiikkiopiston konserttisalissa 3.10.2011

Kalle Kaliman luonteva esiintyminen vahvistaa tunnelmaa.

Hengenvaarallista! Ei, en ole yrittänyt kävellä keskeneräisellä Myllysillalla (se on sitäpaitsi onneksi jo valmis). Enkä ole koettanut ajaa mäkiautolla alas Kaskenmäkeä kello viiden ruuhkan aikaan. Olen sen sijaan ollut tajunnanräjäyttävällä keikalla. Kun kuulija kyllästetään heti alkuunsa aivan käsittämättömän upeilla saundeilla, ja sitten kahden tunnin ajan vain ladataan lisää, lisää ja lisää, ei ole ihme, ellei sitä pienen kuulijapoloisen sielu ja ruumis kestä!

Klima Kaliman keikka Turussa on vastakohtaisuuksien, äärimmäisyyksien ja kontrastien ilta. Miten on mahdollista vaihdella tyylilajia niin mielipuolisesti mutta samalla niin selkeästi? Miten on mahdollista soittaa kaikkea, mitä maailmaan voi hurjimmillaan mahtua - tehden sen kuitenkin niin, että kuulija keskittyy vain ja ainoastaan yhteen fraasiin kerrallaan? Miten on mahdollista esittää täydellisesti harkittu kokonaisuus, joka kuitenkin on samalla täynnä ilmavuutta, leikkiä ja mielikuvitusta? En tiedä - Kaliman musiikki herättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Keikan edetessä kuitenkin selviää, että kun kovista saundeista siirrytään herkkiin säveliin ja toisinpäin, molemmat korostuvat. Kun tiukka groove muuttuu pittoreskiin tunnelmointiin ja toisinpäin, kumpikin tulee esiin. Mikään ei ole huitaistua, keskeneräistä tai toimi pelkästään välineenä. Tätä on intensiteetti!

Porukkaa on paikalla kiitettävästi - kaikki istumapaikat ovat täynnä. Klima Kaliman levyt tekevät myös hyvin kauppansa. Kulttuuripääkaupungin ja sen asukkaiden puolesta voi olla ylpeä. Kaksituntisen keikan puolivälissä yhtye pitää tauon, jonka aikana lämminhenkinen Kalima ei huilaa vaan seurustelee kuulijoiden kanssa. Myös luontevat spiikkaukset tiivistävät keikan tunnelmaa entisestään. Moitteen sanaa ei yksinkertaisesti tipu. Säästettäkööt ne mainstream-musiikkia varten.

Super hyper harmonia!

Matti Kujasalo Porin taidemuseon hallissa 30.9.2011 - 15.1.2012

Etelärannassa näkyvät  jo syksyn merkit.

Porin taidemuseo on aina ollut tyylikäs näyttelypaikka. Nyt kuitenkin Matti Kujasalo on onnistunut rakentamaan Porin taidemuseon halliin näyttelyn, joka juuri tässä tilassa ja juuri tämän tilan kanssa muodostaa suorastaan aukottoman kokonaisuuden. Kujasalo toteaa avajaispäivän Satakunnan Kansan haastattelussa Porin taidemuseo olevan paras tila, jossa hänen teoksensa ovat olleet esillä. Taiteilijan innostus luoda kokonaisuudesta täydellinen näkyy. Rauhaa ja selkeyttä hehkuvat näyttelytyöt hitsautuvat niin luontevasti yhteen näyttelytilan kanssa, että katsoja alkaa teosten lisäksi kiinnittää huomiota myös valkoisiin, geometrisen suoriin ja keskenään risteileviin kattoparruihin, mustiin, kaareviin ikkunanpuitteisiin ja - enpä olisi ikinä uskonut - valkoisena hohtaviin näyttelytilan seiniin! Eleettömällä harmoniallaan Kujasalo on saanut Porin taidemuseon hallin hehkumaan.

Teoksilla ei ole nimiä, jotta nimet eivät ohjaisi liikaa katsojaa.

Matti Kujasalo on tunnettu konstruktivismiin pohjautuvasta taiteestaan. Taidemuseonjohtaja Esko Nummelin kirjoittaa näyttelyn esitteessä: "Kujasalon taide perustuu ankarasti karsittujen ilmaisukeinojen äärimmäisen kurinalaiseen käyttöön. Hänen tuotannossaan toteutuu se matematiikasta ja tulevaisuuden tutkimuksesta tuttu havainto, että kaaos ei tarkoita epäjärjestystä. Kaaos on erityinen järjestyksen muoto, kompleksinen järjestys."

Harmoniaa, selkeyttä, järjestystä kaaoksessa.

Mitä on väri? Maalauksen opinnoissa perinteisesti opetetaan, että mustaa ja valkoista tulee käyttää varoen. Valkoinen helposti peittää alleen muut sävyt ja saattaa antaa kuoliniskun koko teokselle. Musta sen sijaan... onko se väri laisinkaan? Mustaa mieluummin käytetään usein karmiininpunaisen ja preussinsinisen, kahden kylmän ja voimakkaan värin sekoitusta. Kujasalon näyttelyn esitteessä taiteilija kertoo: "Kun aloin pelata pinta-alojen välisillä suhteilla ja päädyin maalaamaan vain mustalla ja valkoisella, aloin mieltää myös mustan ja valkoisen nimenomaan väreiksi." Kujasalon harras tutkimustyö tekee kokemisen katsojalle helpoksi: ei puhettakaan, että näyttely olisi väritön - päinvastoin! Tässä maailmassa, jossa infoähky, melu ja runsaudenpula uhkaa joka paikassa, Kujasalo onnistuu ikään kuin virittämään katsojan aistit värien kokemiselle. Ja useiden mustavalkoisten töiden jälkeen maalaus, jonka reunat hohtavat keltaisena tai kolmiulotteinen teos, jonka laitimmaiset reunat ovat vaaleanpunaiset... kuin kirsikoita kakun päällä!

Näkökulmalla on merkitystä - kirjaimellisesti. 

Mustaa, valkoista, ja päivänvaloa.

Ensimmäistä kertaa kattoparrut näyttävät kauniilta.

Kujasalon näyttely pitää konstruktivismin lisäksi sisällään optisen taiteen elementtejä. Ihmisen havaintojärjestelmän rajoja kartoitetaan ja koetellaan Kujasalon teosten parissa kuitenkin ilman vaaraa migreenistä. Nämä teokset ovat kauniita. Ja kokemus kauneudesta vain vahvistuu, kun Kujasalon töitä katselee läheltä, kaukaa, oikealta ja vasemmalta.

Matti Kujasaloon taiteilijana sekä hänen taiteeseensa voi tutustua myös 23.11.2011 klo 18.30 Porin taidemuseossa pidettävässä tilaisuudessa, jossa taidemaalari ja kriitikko Petr Rehor keskustelee taiteilijan kanssa teemalla Vapaus ja valinta.  

Klima Kalima

Tulevana maanantaina 3.10.2011 klo 19.30 on tiedossa Turussa erittäin mielenkiintoinen keikka: sähkökitaristi Kalle Kalima saapuu Turun Seudun Musiikkiopistolle Klima Kalima -bändinsä kanssa!

Klima Kalimassa soittavat Kaliman lisäksi basisti Oliver Potratz sekä rumpali Oliver Steidle. Kalima sekoittaa nykyjazziin vaikutteita muun muassa rockmusiikista, bluesista ja kantrista, ja hänen musiikkinsa tunnetaan kokeilevana, luovana ja hauskana. Kalima muutti kymmenen vuotta sitten Berliiniin, jossa tutustui Potratziin ja Steidleen - oman alansa huippuihin. Yhteistyö alkoi tuottaa musiikin rajoja koettelevaa suomalaisilla ja berliiniläisillä elementeillä höystettyä musiikkia, ja Klima Kalima onkin julkaissut kolme levyä, joista uusimman, Lorun, maaliskuussa 2010.

Turun keikalle on vieläpä vapaa pääsy, joten ei voi kuin lausua suuren kiitoksen Turun Seudun Musiikkiopistolle keikkajärjestelyistä. Tosin yksi ainut parannusehdotus on ääneen sanottava: keikoista pitäisi tiedottaa nykyistä aikaisemmassa vaiheessa. Esimerkiksi musiikkiopistolla, jossa potentiaalisia jazzkeikoista kiinnostuneita liikkuu, ei ainakaan vielä viime viikon torstaina ollut mitään tietoa Klima Kaliman keikasta. Aika harva ihminen pystyy lähtemään keikalle muutaman päivän varoitusajalla.


Turusta Klima Kalima jatkaa Tampereelle, jossa se esiintyy 4.10. Pakkahuoneen Klubilla. Suomen kiertueen viimeinen keikka on 5.10. Juttutuvassa Helsingissä.

Tällä YouTube-videolla pääsee nauttimaan sekä Klima Kaliman tuoreista ja täynnä mielikuvitusta olevista sävelistä että Oliver Potratzin rosoisen herkistä kiertuekuvista.

Kaksi maailmaa

Helsingin Sanomat uutisoi 28.9.2011, että Tampereella sijaitsevassa Tullintori-kauppakeskuksessa järjestetty taidenäyttely suljettiin kriittisen taideteoksen poistamiseksi. Kyse on Pispalan nykytaiteen keskus Hirvitalon järjestämästä näyttelystä, joka kauppakeskuksen aloitteesta pystytettiin sinne Kulttuuripäivät-nimisen markkinointitapahtuman yhteydessä. Hyllyytetty työ on Teemu Takatalon suoraan seinälle tekemä, Tiedostavan kuluttajan synninpäästö- niminen teos, jonka taustaksi taiteilija on hankkinut tietoja kauppakeskuksessa toimivien yritysten ympäristösertifikaateista.

Kauppakeskusympäristö ja kuvataide ovat kaksi melko erityyppistä maailmaa. Liike-elämässä on totuttu siihen, että suurin kaupallinen toimija voi sanella (ja sanelee!), kuinka asiat tehdään. Nöyryyttäminenkin on sallittua, ja jos ei halua alistua, on äänestettävä jaloillaan. Taidemaailmassa sen sijaan ehdoton vapaus on asia, jonka kiistäminen ja riistäminen tuo samalla hetkellä mieleen Neuvostoliiton tai kommunistisen Kiinan. Herää myös perinteinen kysymys, onko taide kiva juttu vain niin kauan kuin se on nättiä ja omia tarkoitusperiä palvelevaa. Ja sen jälkeen herää kysymys, onko enää kyse taiteesta sen jälkeen, kun taiteilijalle on saneltu tai tiedostamatta annettu ymmärtää, mitä häneltä odotetaan.

Kun kaksi erilaista ajattelutapaa pannaan kohtaamaan, ei siis ole mikään ihme, jos yhteentörmäyksiä syntyy.  Viime aikoina taide on hiipinyt ravintoloihin, hotellien auloihin, kampaamoihin ja näköjään myös ostoskeskuksiin. Osaako kauppakeskusyleisö arvostaa teoksia ja pystyykö värikkäässä ja hälyisässä ympäristössä edes tutkailemaan teoksia? Entä ovatko teokset tiellä hankaloittamassa ja häiritsemässä ostosten tekemistä? Oli miten oli, yhteentörmäykset ovat ihan positiivinen asia, ja vielä hedelmällisempää ovat ne keskustelut, mielipiteet ja johtopäätökset, joita konflikteista toivottavasti syntyy.

Satamakaupungin värit

Siitä on jo muutama viikko, kun kävin elokuvissa katsomassa Kaurismäen Le Havren. Silti elokuvan värimaailma ja kuvasto säilyvät mielessäni. Kulahtanut nahkatakki, turkoosi rahtilaiva, veivattavalla mekanismilla toimiva puhelin, kaunokirjoituksella tehty pikkuliikkeen mainosvalo, hämyinen kuja, kellertävä leninki.

Elokuvan aihehan on hyvin ajankohtainen ja kantaaottava: maahanmuutto. Sadunomaiset piirteet ja herkullisen väriset kuvat tuovat sanomaan yllättävää tehokkuutta. Kaurismäen elokuvien - kuten tämän uusimmankin - kuvastoon liitetään usein sana nostalgisuus. Jäin kuitenkin pohtimaan, mistä ajan kuva tulee, ja mikä on realistista ajan kuvaa ja mikä ei?

Ei kai nykyaikanakaan kukaan pakota viettämään aikaa Facebookin ääressä, syömään tehotuotettua, räikeillä muovikuoseilla pakattua ruokaa ja viettämään iltoja mainoskanavia katsellen ja viikonloppuja ostoskeskuksissa kierrellen! Jostain syystä haluan ajatella, että Kaurismäen kuvasto voi edustaa myös tätä aikaa. Le Havressa esiintyy veivattava puhelin, mutta myös kännykkä. Le Havressa  on pieniä putiikkeja ja baareja, mutta on niitä ihan Suomen Turussakin. Ja kuin kiusallaan elokuvassa vilahtelevat eurot, jotka tuntuvat vihjaavan: Tämän elokuvan kuvastossa ei ole kyse pelkästään nostalgiasta!

Saa kai kauniit asiat ja esineet säilyttää ja iskelmämusiikkia kuunnella. Ajan kuvia on monenlaisia - vain mielikuvitus on rajana.

Onko Afrikka kaukana?

Metalliromusta tehty, norsun nahkaa muistuttava "ryijy" on nappivalinta Kiasman aulaan. 

Odotukset Kiasman ARS 11 Afrikka –näyttelyä kohtaan ovat korkealla. Afrikkalaisten kulttuurien eksoottisuus ja Afrikan valtioiden yhteiskunnalliset haasteet yhdistettynä nykytaiteeseen Suomen merkittävimmässä nykytaiteen museossa saavat minut odottamaan jotain ainutlaatuista, uutta ja shokeeraavaakin.


Näyttelyssä kiinnitän huomiota esimerkiksi siihen, miten monella eri tavalla romu ja jäte on mahdollista nähdä taiteen materiaalina. Esillä on romunpolttajista otettuja valokuvia, joiden silmiinpistävä maalauksellisuus kauniine, utuisine värimaailmoineen ja taitavine sommitteluineen pistävät katsojan jälleen kerran pohtimaan ikuisuuskysymystä:  Mikä tekee kauneuden, mikä rumuuden?  Muutama taiteilija sen sijaan on nähnyt romun veistoksellisuuden ja loihtinut jäämämateriaalista Kiasman avariin tiloihin loistavasti istuvia kolmiulotteisia teoksia. Esillä on myös romusta tehtyjä, hyvin ITE-taidemaisia teoksia. Siitä ei ole kauan aikaa, kun ITE oli in ja sen jälkeen se on ollut vähän out. Jollain kummalla tavalla nämä romusta tehdyt naamiot näyttävät taas tuoreilta.

No, löytyikö mitään äimistyttävää? Keramiikkalautasille toteutetut AIDS:ia käsittelevät sarjakuvamaalaukset. Homoeroottiset, ekspressiivisen värikylläiset valokuvateokset. Meditatiivisen rauhalliset ja arvoitukselliset valokuvateokset, jotka haastavat katsojan pohtimaan ihmisen kehollisuuden rajoja.

Monet teoksista aukenevat vasta teosteksteistä. Lehmänhännistä tehdyn majan juju on feministinen piikki: karjanhoito on perinteisesti kuulunut miehille, mutta taiteilijan käsissä hännistä voi syntyä myös naisen perinteisesti vallitsema kotoisa soppi. Yllättävät tekstit herättävätkin kysymyksen, mitä kaikkea muuta olennaista teoksiin liittyvää suomalaiset aivot eivät tule ajatelleeksi.

Näyttelyyn sisältyy valokuvamateriaalia, joka jättää hiukan kylmäksi. Minusta afrikkalaisen nykytaiteen näyttelyssä katsojan ei pitäisi joutua miettimään, onko tässä kyse taiteesta vai historiikista tai reportaasista.

Vaikka yritän suhtautua vastaanottavaisesti, näyttely ei yleisesti ottaen muutenkaan herätä kovin voimakkaita tuntemuksia, eivätkä yhteiskunnallisesti kantaaottavat teokset hätkähdytä tarpeeksi. Vaikka monet teokset ovat mielenkiintoisia ja arvokkaita sinällään, poistun näyttelystä kutakuinkin samana ihmisenä kuin sisään astuessani. Afrikka ei tällä kertaa tullut kovin lähelle. 

Musiikkitalon uumenissa

Yksityiskohta Musiikkitalon julkisivussa on toteutettu hillitysti.

Musiikkitalo. Siitä puhuttiin rakennusvaiheessa niin paljon, että jossain vaiheessa kyllästyin seuraamaan keskusteluja. Mutta sitten, kun rakennus tuli valmiiksi ja siellä alkoi soida musiikki, mielenkiintoni heräsi uudelleen. Akustiikkaa kehuttiin kovasti. Erinomaista, akustiikkahan on kaikki kaikessa. Mutta toki kiinnostavaa on myös, miltä rakennus näyttää ja millainen tunnelma siellä on, ja onko se toimiva ottaen huomioon se tarkoitus, mikä rakennuksella on alun alkaen ollut. Ulkonäkö ja tunnelma ovat kriteerejä, joilla ulkopuolinen ensin alkaa mitata taloa, käytännöllisten seikkojen tärkeyttä ei pitäisi kuitenkaan unohtaa - niitä on näin suuressa hankkeessa väkisinkin valtava määrä.

Lähestyn musiikkitaloa Kiasman nurkilta. Ulkoapäin rakennus ei hätkäytä. Mutta sen tiesinkin jo etukäteen. Hätkäyttäminen ei ole ollut tarkoituksenakaan. Suunnittelukilpailun voittaneen ehdotuksen tekijöiden ideana on ollut, että uudisrakentamisella tulee eheyttää ja rauhoittaa Töölönlahden alueen yleisilmettä.

Suomalainen luonto on läsnä Musiikkitalon kuvastossa.

Alakerran sisustus tuo mieleen jäkälän.

Mutta heti sisään tultaessa jokin minussa liikahtaa. Aivan kuin korvani virittyisivät oikealle taajuudelle auttaakseen minua vastaanottamaan ja aistimaan musiikkia koko kehollani. Ja tästä vaikutelmasta johtuen mieleeni palautuu länsimaisen taidemusiikin ihanuus: sen aitous ja juhlavuus, pehmeys ja vahvuus samaan aikaan. Hiukan vähemmän runollisesti sanottuna musiikkitalon tunnelma tekee minuun vaikutuksen!

Sisääntuloaulan veistoksessa metsä ja metalli elävät rinnakkain.

Kiertelen pitkin musiikkitalon käytäviä. Tunnelma ei katoa. "A mezza voce" - puoliääneen - voittaneen ehdotuksen nimi kuvaa talon tunnelmaa hyvin. Hillittyä, tyylikästä, uudenlaista. Tämä lasi ei ole puoliksi tyhjä, vaan puoliksi täynnä. Mitäs tässä vielä fiilistelen ja ihmettelen - tännehän on päästävä kuulemaan musiikkia!

Sofia Saaren valtakunnassa

"Turun kolme Katariinaa, omakuva" 2010, tempera ja öljy kankaalle

Sofia Saaren työhuone sijaitsee Pääskyvuoren kasarmilla Turussa. Saari on tunnettu
monipuolisena taiteilijana: hänen veistoksiaan on useissa julkisissa paikoissa, minkä
lisäksi hän tekee pienempiä veistoksia. Tämän lisäksi hän myös maalaa ja piirtää. 



Olen diggaillut Saaren teoksia jo pidemmän aikaa, ja sen vuoksi onkin erityisen jännittävää
päästä kurkistamaan tämän taiteilijan työhuoneeseen ja tutustumaan häneen. Minuun
Saaren teoksista suurimman vaikutuksen ovat tehneet hänen maalauksensa. Niiden
värimaailma on täysin ainutlaatuinen – utuinen, hyvällä tavalla jopa aavistuksen likainen,
mutta ehdottoman kaunis ja herkkä. Kun kysyn, mistä Saaren värimaailma on peräisin,
hän kertoo viettävänsä paljon aikaa Lapissa. Saarella on lappilaisia sukujuuria, ja
hän arveleekin maalaustensa värien olevan Lapin peruja. Saari kertoo, että tarinat ovat hänelle tärkeitä, ja hän perehtyykin usein töissään syvällisesti kohteen historiaan. Voimakkaita tarinoita ei Saaren taidetta tarkastellessa voikaan olla huomaamatta. Tämä välitön ja hyväntuulinen taiteilija jakaa työhuoneellaan myös omia tarinoitaan vieraiden kanssa.
 

"Turun kolme Katariinaa, omakuva" 2010 tempera ja öljy kankaalle

Saari on käyttänyt usein maalauksissa omakuvaansa, mutta naurahtaa, ettei se taida olla pidemmän päälle kovin kannattavaa, koska ihmiset eivät välttämättä halua hänen
omakuvaansa seinälleen. Itse olen tästä kommentista hiukan yllättynyt, koska olen tottunut yhdistämään Saaren teoksiin omintakeisen värimaailman lisäksi nimenomaan sen, että hän tarkastelee omakuvaansa erilaisissa yhteyksissä. Toki kuitenkin ymmärrän, mitä Saari tarkoittaa. Työhuoneessa esillä olevista maalauksistaan Saari kertoo tutkineensa Turun linnan kolmen Katariinan historiaa, ja uppoutuneensa lukemaansa niin syvällisesti, että alkoi ajatella, millaista olisi itse olla joku noista Suomen historian Katariinoista. Saaren Katariina-maalaukset ovat kiehtova ja kekseliäs yhdistelmä nykyaikaa ja mennyttä, ja oikeastaan kuvailisinkin niitä ajattomiksi.

Kulkulupa-päivänä Saari työskentelee ja keskustelee vieraiden kanssa samaan aikaan. Työn alla "Tämän päivän prinssit - onnen sattumaa".

Työhuoneellaan Saari työstää parhaillaan pienempiä veistoksia, joissa hyppii pikkuruisia
sammakoita. Pääsen seuraamaan, miten hän levittää teoksen päälle kultaa, ja jättää
pinnan tarkoituksella rosoiseksi. Saarella on tällä hetkellä käynnissä myös isompi projekti
– seiväshyppääjälegenda Pentti Nikulan patsas, jota hitsataan Pernossa. Saari voitti Someron
kaupungin järjestämän kutsukilpailun, ja patsas on määrä pystyttää ensi kesänä Someron
perinteisten seiväskarnevaalien yhteydessä Somerolle, Kiiruun puistoon. Vaikka on hienoa
saada oma teos julkiselle paikalle, Saari kertoo odottavansa patsaan pystytystä myös
jännityksellä – julkiseen tilaan teoksen tekevälle taiteilijalle kun osoitetaan monenmoista,
taiteeseen liittymätöntäkin kommenttia.

Kulkulupa-tapahtuman tunnelmia

Kolme kiinnostavaa kohdetta

Tänä vuonna yhdeksättä kertaa Turussa järjestetty Kulkulupa-tapahtuma oli itselleni ensimmäinen kerta päästä vierailemaan useiden taiteilijoiden ateljeissa. Kiertelen kaksipäiväisen tapahtuman aikana Manillan, Pääskyvuoren ja Barkerin rakennusten työtiloissa. Tapahtuma on oiva mahdollisuus päästä askeleen lähemmäksi usein niin vaikeasti lähestyttäväksi koettua kuvataidetta. Kulkulupa tarjoaakin mahdollisuuden kokea paljon taidetta, tehdä ostoksia, jututtaa taiteilijoita ja vaikkapa vain tehdä mukava kävelykierros kauniina syyspäivänä. Puitteet olivat loistavat: informatiiviset nettisivut, tehokas opastus tapahtumapaikoille, avoimet ovet ja vastaanottavaiset taiteilijat, opastettuja kierroksia sekä hauska passi, johon leimoja keräämällä saattoi osallistua arvontaan. Harmikseni huomasin kuitenkin, että porukkaa oli melko vähän liikkeellä. Ensi kerralla siis kaikki taiteesta vähänkään kiinnostuneet mukaan kiertämään työhuoneita!

Mika Natri ottaa työhuoneellaan Kulkulupa-vierailijat lämpimästi vastaan.

Natrin puuveistosten värit hehkuvat kuin jalokivet.

Natrin minikokoisia veistoksia, muun muassa paprikoita.

Mika Natrin ateljeessa

Mika Natrin työhuoneella Pääskyvuoren kasarmilla teen hinta-laatusuhteeltaan erinomaisen ostoksen: linopainannalla tehdyn, seepra-aineisen teoksen. Natri on tunnettu veistoksistaan. Hänen työhuoneellaan kuin myös Jöötti ry:n tiloissa onkin esillä eri aiheisia, niin metalli-, pronssi kuin puuveistoksiakin. Natri toteaa, ettei hän halua pidättäytyä yhdessä tekniikassa tai yhdenlaisissa aiheissa. Tällä hetkellä hän kertookin olevansa pikkuhiljaa suuntautumassa taas vaihteeksi kaksiulotteiseen työskentelyyn: maalaamiseen. Keskustellessamme Natrin kanssa taiteen opiskelusta sisään putkahtaa kuin tilauksesta Natrin opinahjon Turun Piirustuskoulun silloinen rehtori, minullekin tuttu Hilkka Könönen.

Tämä päätyy seinälleni, kunhan saan kehykset hommattua.

Minna Maija Lappalaisen heleä maailma

Barkerin tehdasrakennuksessa Minna Maija Lappalaisen työhuoneella esillä olevat teokset tekevät minuun vaikutuksen. Teosten heleät, herkät värit ovat jotain ainutlaatuista. Lappalainen kertoo kehittäneensä käyttämänsä tekniikan itse. Hän käyttää pastelliliituja, mutta haluaa jäljestä kevyempää kuin yleensä pastellitöissä on totuttu näkemään. Niinpä Lappalainen tekee teoksensa silkkipaperille, ja kiinnittää ne sitten mdf-levylle.

Lappalainen tekee myös kolmiulotteisia töitä. Hän penkoo sukulaisten varastoista vanhoja vaatteita, joista hän loihtii veistoksellisia teoksia tärkkäämällä kankaan sokerilla. On uskomatonta, miten paljon tunteita nämä teokset voivat pitää sisällään pelkästään vaatteen asennosta riippuen.

Minna Maija Lappalainen esittelee teoksiaan ja tekniikkaansa työhuoneellaan.

Vasemmanpuolinen teos sarjasta Nopsan pojat, oikeanpuolinen on nimeltään Väärä aika, väärä paikka.

Lähitaiteen puolesta      

Mielenkiintoisia taiteilijoita on Turussa paljon ja taiteilijat ovat asettaneet teoksiaan Kulkulupa-tapahtumaa varten esille sen verran ahkerasti, että kierrosta seuraa hienoinen taideähky. Kuinka monta kertaa sitä joutuu ahnehtimaan kuvia ymmärtääkseen, että vähemmän on yleensä enemmän? Luulin oppineeni tämän oikein kunnolla kantapään kautta menneenä kesänä Louvressa, mutta ei… Kulkulupa-tapahtuma oli loistava ja sen järjestäjät kuten myös luonnollisesti taiteilijat ansaitsevat suuren kiitoksen. Yleisen kiinnostuksen ja tunnettuuden lisäämiseksi soisi mielestäni jatkossa, että Kulkulupaa markkinoitaisiin enemmän kaupallisena tapahtumana. Ihmiset saattaisivat lähteä liikkeelle innokkaammin, jos he tiedostaisivat pääsevänsä katsastamaan ja hankkimaan lähitaidetta edulliseen hintaan ilman välityskuluja. Työhuoneilla taiteilijoilla on lisäksi esillä muutakin kuin suurimmat ja parhaimmat teoksensa - esimerkiksi luonnoksia, mikä tekisi taiteen hankkimisesta helposti lähestyttävää. Samalla taiteilijat saisivat varastojaan kevennettyä helposti omalta työhuoneeltaan käsin ilman teosten kuljettelua ja vakuuttamista sekä sopimusten tekemistä.  

Inspiraation matkassa – Salli Partanen

Päivikki Alaräihä ja Salli Partanen ovat toteuttaneet freskot Kulkulupa-tapahtuman kunniaksi.

Partanen suunnittelee jo seuraavaa matkaa.

 Pakuriteen voimin taidetta

Tapaan kuvataiteilija Salli Partasen hänen työhuoneellaan Manillan, vanhan tehdasrakennuksen yläkerrassa Turussa. Kyseessä on kaksi päivää kestävä Kulkulupa-tapahtuma, jolloin on muun muassa vapaa pääsy turkulaisten taiteilijoiden työhuoneille. Partanen tarjoaa viinirypäleitä, suklaata ja luomuteetä hunajalla. Itse hän ei tavallisen kaupan suklaata syö – Partanen on löytänyt raakaravinnosta avun allergioihinsa ja migreeniin. Partanen kertookin, että aloittaa työnteon tällä tunnelmallisella, neljän naisen jakamalla työhuoneella aina pakurikääpäteen voimin.

Rohkeasti reissuun

Partanen on hiljattain palannut seitsemän kuukautta kestäneeltä matkalta Aasiasta. Suomessakin hän on nyt oikeastaan vain käymässä, sillä lokakuun loppupuolella hän suuntaa Australiaan. Monet taiteilijathan ovat hyvin kansainvälisiä, ja olen usein miettinyt, miten taiteilijat kansainväliset verkostonsa oikein rakentavat. Uskaltaudun kysymään Partaselta, miten hän oli päätynyt Thaimaahan. Vastaus on yllättävä: ”Ostin vain lentolipun ja lähdin.” Ei siis kutsuja gallerioilta, valmista residenssiä eikä mitään muutakaan varmaa. Kuitenkin tämä on ainoa varma tapa päästä tekemään kansainvälistä uraa – olla itse aktiivinen. Jos jää vain kyyhöttämään omalle työhuoneelleen ja odottelemaan yhteydenottoja, voi joutua odottamaan pitkään - puhumattakaan siitä inspiraatiosta, mitä nähdessä maailmaa voi kokea. Partanen kertookin halunneensa aina sekä tehdä taidetta että matkustaa. Reipas nuori nainen on itse lähtenyt aktiivisesti toteuttamaan sisäistä paloaan.

 

Thaimaassa ollessaan Partanen ei kuitenkaan tehnyt taidetta muutamaan ensimmäiseen kuukauteen. Hän ei edes ottanut valokuvia. Kaikenlaista uutta tuli valtavan paljon, ja hänestä tuntui riittävältä vain pitää kaikki aistit avoinna. Partanen kertoo, että hän teki ensin kaikkea muuta kuin taidetta, mutta sitten jossain vaiheessa tuli vain sellainen fiilis, että oli pakko hankkia hiukan piirustusvälineitä ja alkaa työskennellä. Silloinkaan kaikki Thaimaassa koettu ei kuitenkaan heti näkynyt hänen töissään, vaan hän saattoi tehdä valkoisille papereille mustalla värillä raitoja tai palloja. Inspiraation tiet ovat tutkimattomat!

Vaikka Partanen vietti Thaimassa aikaa muissakin merkeissä kuin taidetta tehden, hän pitää ulkomailla oleskelemista taiteilijan työn kannalta tärkeänä. Partanen kertoo esimerkin ulkomaalaisesta Taideakatemian kurssikaveristaan, joka oli valokuvannut Suomessa paljon taivasta ja metsää. Kyseinen nuori mies oli hurmaantunut Suomen väreistä – niistä samoista, mihin me täällä olemme niin tottuneet, että tuskin huomaamme niiden olemassaoloa. Ulkomailla työskentelyn helpottamiseksi Partanen onkin ideoinut sellaista taiteilijavaihtoa, että kaksi eri maissa asuvaa taiteilijaa, joilla on asunto ja työhuone, vaihtaisivat keskenään paikkaa joksikin ajaksi. Tieto asuinpaikasta ja työskentelytilasta kohdemaassa helpottaisi maisemanvaihdosta - jonkinlaista varmuuttahan sitä taiteilijakin kaipaa.    

Mustemainen piirrosjälki on tyypillistä Salli Partaselle.

Mustavalkoista hauskuttelua

Partasen ja hänen kanssaan työhuoneen jakavan Päivikki Alaräihän töitä ei välttämättä äkkiseltään erota toisistaan. Niin sitä vain ihminen inspiroituu ympäristöstään ja se, mitä näkee, vaikuttaa siihen, minkälaista taidetta syntyy. Sekä Partasen että Alaräihän töille on ominaista mustemainen piirustusjälki, humoristisuus ja tietynlainen söpöys, mikä ei kuitenkaan ole liian pehmeää laatua. Partasen töissä esiintyy muun muassa eläimiä, kasvoja ja ornamenttityyppisiä kasveja. Partasen tekniikka on usein muste mdf-levylle. Hän kertoo pitävänsä tarkasta jäljestä, ja käyttääkin työssään terävää kärkeä. Pienten musteteosten lisäksi Partanen on tehnyt paljon näyttäviä seinämaalauksia.
 

Sarjasta Anatomiaa
Kuva: Antti Partanen

Sarjasta Anatomiaa
Kuva: Antti Partanen

Pyhä muotokuva
Kuva: Antti Partanen

Seinämaalaus Brinkhalli
Kuva: Antti Partanen

Tästä se alkaa...

Avaan tämän blogin, koska haluan kirjoittaa taiteesta. Kuvataiteesta, musiikista, tapahtumista - mistä tahansa, mikä inspiroi kirjoittamaan. Sen lisäksi, että blogi mahdollistaa minulle intohimoni toteuttamisen, se on myös kätevä tekosyy päästä haastattelemaan mielenkiintoisia ihmisiä, opettelemaan valokuvausta ja pistäytymään erilaisissa paikoissa raportin tekemistä varten. Täydellinen suunnitelma!

Juttuvinkkejä voi lähettää osoitteeseen sfumatoblogi (at) gmail.com.