Päivikki Alaräihä ja yllättävä elinvoima

Vielä on yksi Kulkulupa-tapahtuman satoa oleva juttu julkaisematta, joten tässäpä tulee!
  

Humoristista viivankäsittelyä teoksessa "Untitled",
muste ja puuväri paperille 2011.

Päivikki Alaräihä jakaa työtilan Salli Partasen kanssa Manilla-tehdasrakennuksessa. Alaräihä ja Partanen ovat Kulkulupa-tapahtumaa varten toteuttaneet seinämaalaukset kahteen työtilansa seinään. Tapahtuman jälkeen seinät on taas maalattava valkoisiksi työskentelyrauhan takaamiseksi. Heti sisään tullessa katse kiinnittyy Alaräihän seinään maalaamaan karvaiseen käteen. Kirkkaan keltaiseksi maalatulle pohjalle mustalla värillä toteutettu humoristinen, karvainen käsi näyttää kurkottavan tai haparoivan jotain korkealta. On aivan pakko kysyä Alaräihältä, mistä hän on saanut idean tähän elementtiin. 

Alaräihä aloittaa kertomalla, että itse asiassa hän oli katsellut omaa kättään, ja tuuminut sen olevan aika karvainen. Alaräihä kuitenkin kertoo, että häntä on jo pidemmän aikaa kiinnostanut karvat ja karvaisuus, ja opiskeluaikana Turun Taideakatemiassa hän kuvasi usein hiuksia. Mielenkiinto on mahdollisesti lähtenyt alun perin siitä, kun hän on katsellaan etsinyt ympäristöstä erilaisia viivoja. Kollega Partanen kommentoi väliin, että hänen mielestään Alaräihän piirustusjälkikin muistuttaa karvaa, ja että tämä olisi mahdollisesti sen vuoksi mieltynyt karvoihin. Alaräihä kertoo, että häntä kiinnostavat yllättävät yhdistelmät, ja esitteleekin teosta, jossa on hohtavan vaaleanpunainen paita ja musteella piirretyt karvaiset kädet. Yllättävästä ristiriidasta huolimatta teos on mielestäni hyvin kaunis ja harmoninen. Kysyn, onko karvaisuuden kuvaaminen Alaräihältä yhteiskunnallinen kannanotto, kun ottaa huomioon, miten paljon karvattomuus on nykyään muotia sekä naisilla että miehillä. Alaräihä myöntää, että hän ei pidä karvaisuutta rumana, vaan hänen mielestään karvan kasvu on merkki elinvoimaisuudesta. Usein elinvoimaisuus yhdistetään luonnon kiertokulkuun ja kasvuun, mutta esimerkkejä elinvoimaisuudesta voi löytää lähempääkin – vaikkapa omaa kättä tutkaillen!

Karvaisten käsien ja hohtavan pinkin kontrastia teoksessa sarjasta "Romance",
muste ja guassi paperille, 2011.

Elämän jokaikinen sävy ja enemmänkin

Klima Kalima Turun Seudun Musiikkiopiston konserttisalissa 3.10.2011

Kalle Kaliman luonteva esiintyminen vahvistaa tunnelmaa.

Hengenvaarallista! Ei, en ole yrittänyt kävellä keskeneräisellä Myllysillalla (se on sitäpaitsi onneksi jo valmis). Enkä ole koettanut ajaa mäkiautolla alas Kaskenmäkeä kello viiden ruuhkan aikaan. Olen sen sijaan ollut tajunnanräjäyttävällä keikalla. Kun kuulija kyllästetään heti alkuunsa aivan käsittämättömän upeilla saundeilla, ja sitten kahden tunnin ajan vain ladataan lisää, lisää ja lisää, ei ole ihme, ellei sitä pienen kuulijapoloisen sielu ja ruumis kestä!

Klima Kaliman keikka Turussa on vastakohtaisuuksien, äärimmäisyyksien ja kontrastien ilta. Miten on mahdollista vaihdella tyylilajia niin mielipuolisesti mutta samalla niin selkeästi? Miten on mahdollista soittaa kaikkea, mitä maailmaan voi hurjimmillaan mahtua - tehden sen kuitenkin niin, että kuulija keskittyy vain ja ainoastaan yhteen fraasiin kerrallaan? Miten on mahdollista esittää täydellisesti harkittu kokonaisuus, joka kuitenkin on samalla täynnä ilmavuutta, leikkiä ja mielikuvitusta? En tiedä - Kaliman musiikki herättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Keikan edetessä kuitenkin selviää, että kun kovista saundeista siirrytään herkkiin säveliin ja toisinpäin, molemmat korostuvat. Kun tiukka groove muuttuu pittoreskiin tunnelmointiin ja toisinpäin, kumpikin tulee esiin. Mikään ei ole huitaistua, keskeneräistä tai toimi pelkästään välineenä. Tätä on intensiteetti!

Porukkaa on paikalla kiitettävästi - kaikki istumapaikat ovat täynnä. Klima Kaliman levyt tekevät myös hyvin kauppansa. Kulttuuripääkaupungin ja sen asukkaiden puolesta voi olla ylpeä. Kaksituntisen keikan puolivälissä yhtye pitää tauon, jonka aikana lämminhenkinen Kalima ei huilaa vaan seurustelee kuulijoiden kanssa. Myös luontevat spiikkaukset tiivistävät keikan tunnelmaa entisestään. Moitteen sanaa ei yksinkertaisesti tipu. Säästettäkööt ne mainstream-musiikkia varten.

Super hyper harmonia!

Matti Kujasalo Porin taidemuseon hallissa 30.9.2011 - 15.1.2012

Etelärannassa näkyvät  jo syksyn merkit.

Porin taidemuseo on aina ollut tyylikäs näyttelypaikka. Nyt kuitenkin Matti Kujasalo on onnistunut rakentamaan Porin taidemuseon halliin näyttelyn, joka juuri tässä tilassa ja juuri tämän tilan kanssa muodostaa suorastaan aukottoman kokonaisuuden. Kujasalo toteaa avajaispäivän Satakunnan Kansan haastattelussa Porin taidemuseo olevan paras tila, jossa hänen teoksensa ovat olleet esillä. Taiteilijan innostus luoda kokonaisuudesta täydellinen näkyy. Rauhaa ja selkeyttä hehkuvat näyttelytyöt hitsautuvat niin luontevasti yhteen näyttelytilan kanssa, että katsoja alkaa teosten lisäksi kiinnittää huomiota myös valkoisiin, geometrisen suoriin ja keskenään risteileviin kattoparruihin, mustiin, kaareviin ikkunanpuitteisiin ja - enpä olisi ikinä uskonut - valkoisena hohtaviin näyttelytilan seiniin! Eleettömällä harmoniallaan Kujasalo on saanut Porin taidemuseon hallin hehkumaan.

Teoksilla ei ole nimiä, jotta nimet eivät ohjaisi liikaa katsojaa.

Matti Kujasalo on tunnettu konstruktivismiin pohjautuvasta taiteestaan. Taidemuseonjohtaja Esko Nummelin kirjoittaa näyttelyn esitteessä: "Kujasalon taide perustuu ankarasti karsittujen ilmaisukeinojen äärimmäisen kurinalaiseen käyttöön. Hänen tuotannossaan toteutuu se matematiikasta ja tulevaisuuden tutkimuksesta tuttu havainto, että kaaos ei tarkoita epäjärjestystä. Kaaos on erityinen järjestyksen muoto, kompleksinen järjestys."

Harmoniaa, selkeyttä, järjestystä kaaoksessa.

Mitä on väri? Maalauksen opinnoissa perinteisesti opetetaan, että mustaa ja valkoista tulee käyttää varoen. Valkoinen helposti peittää alleen muut sävyt ja saattaa antaa kuoliniskun koko teokselle. Musta sen sijaan... onko se väri laisinkaan? Mustaa mieluummin käytetään usein karmiininpunaisen ja preussinsinisen, kahden kylmän ja voimakkaan värin sekoitusta. Kujasalon näyttelyn esitteessä taiteilija kertoo: "Kun aloin pelata pinta-alojen välisillä suhteilla ja päädyin maalaamaan vain mustalla ja valkoisella, aloin mieltää myös mustan ja valkoisen nimenomaan väreiksi." Kujasalon harras tutkimustyö tekee kokemisen katsojalle helpoksi: ei puhettakaan, että näyttely olisi väritön - päinvastoin! Tässä maailmassa, jossa infoähky, melu ja runsaudenpula uhkaa joka paikassa, Kujasalo onnistuu ikään kuin virittämään katsojan aistit värien kokemiselle. Ja useiden mustavalkoisten töiden jälkeen maalaus, jonka reunat hohtavat keltaisena tai kolmiulotteinen teos, jonka laitimmaiset reunat ovat vaaleanpunaiset... kuin kirsikoita kakun päällä!

Näkökulmalla on merkitystä - kirjaimellisesti. 

Mustaa, valkoista, ja päivänvaloa.

Ensimmäistä kertaa kattoparrut näyttävät kauniilta.

Kujasalon näyttely pitää konstruktivismin lisäksi sisällään optisen taiteen elementtejä. Ihmisen havaintojärjestelmän rajoja kartoitetaan ja koetellaan Kujasalon teosten parissa kuitenkin ilman vaaraa migreenistä. Nämä teokset ovat kauniita. Ja kokemus kauneudesta vain vahvistuu, kun Kujasalon töitä katselee läheltä, kaukaa, oikealta ja vasemmalta.

Matti Kujasaloon taiteilijana sekä hänen taiteeseensa voi tutustua myös 23.11.2011 klo 18.30 Porin taidemuseossa pidettävässä tilaisuudessa, jossa taidemaalari ja kriitikko Petr Rehor keskustelee taiteilijan kanssa teemalla Vapaus ja valinta.  

Klima Kalima

Tulevana maanantaina 3.10.2011 klo 19.30 on tiedossa Turussa erittäin mielenkiintoinen keikka: sähkökitaristi Kalle Kalima saapuu Turun Seudun Musiikkiopistolle Klima Kalima -bändinsä kanssa!

Klima Kalimassa soittavat Kaliman lisäksi basisti Oliver Potratz sekä rumpali Oliver Steidle. Kalima sekoittaa nykyjazziin vaikutteita muun muassa rockmusiikista, bluesista ja kantrista, ja hänen musiikkinsa tunnetaan kokeilevana, luovana ja hauskana. Kalima muutti kymmenen vuotta sitten Berliiniin, jossa tutustui Potratziin ja Steidleen - oman alansa huippuihin. Yhteistyö alkoi tuottaa musiikin rajoja koettelevaa suomalaisilla ja berliiniläisillä elementeillä höystettyä musiikkia, ja Klima Kalima onkin julkaissut kolme levyä, joista uusimman, Lorun, maaliskuussa 2010.

Turun keikalle on vieläpä vapaa pääsy, joten ei voi kuin lausua suuren kiitoksen Turun Seudun Musiikkiopistolle keikkajärjestelyistä. Tosin yksi ainut parannusehdotus on ääneen sanottava: keikoista pitäisi tiedottaa nykyistä aikaisemmassa vaiheessa. Esimerkiksi musiikkiopistolla, jossa potentiaalisia jazzkeikoista kiinnostuneita liikkuu, ei ainakaan vielä viime viikon torstaina ollut mitään tietoa Klima Kaliman keikasta. Aika harva ihminen pystyy lähtemään keikalle muutaman päivän varoitusajalla.


Turusta Klima Kalima jatkaa Tampereelle, jossa se esiintyy 4.10. Pakkahuoneen Klubilla. Suomen kiertueen viimeinen keikka on 5.10. Juttutuvassa Helsingissä.

Tällä YouTube-videolla pääsee nauttimaan sekä Klima Kaliman tuoreista ja täynnä mielikuvitusta olevista sävelistä että Oliver Potratzin rosoisen herkistä kiertuekuvista.

Kaksi maailmaa

Helsingin Sanomat uutisoi 28.9.2011, että Tampereella sijaitsevassa Tullintori-kauppakeskuksessa järjestetty taidenäyttely suljettiin kriittisen taideteoksen poistamiseksi. Kyse on Pispalan nykytaiteen keskus Hirvitalon järjestämästä näyttelystä, joka kauppakeskuksen aloitteesta pystytettiin sinne Kulttuuripäivät-nimisen markkinointitapahtuman yhteydessä. Hyllyytetty työ on Teemu Takatalon suoraan seinälle tekemä, Tiedostavan kuluttajan synninpäästö- niminen teos, jonka taustaksi taiteilija on hankkinut tietoja kauppakeskuksessa toimivien yritysten ympäristösertifikaateista.

Kauppakeskusympäristö ja kuvataide ovat kaksi melko erityyppistä maailmaa. Liike-elämässä on totuttu siihen, että suurin kaupallinen toimija voi sanella (ja sanelee!), kuinka asiat tehdään. Nöyryyttäminenkin on sallittua, ja jos ei halua alistua, on äänestettävä jaloillaan. Taidemaailmassa sen sijaan ehdoton vapaus on asia, jonka kiistäminen ja riistäminen tuo samalla hetkellä mieleen Neuvostoliiton tai kommunistisen Kiinan. Herää myös perinteinen kysymys, onko taide kiva juttu vain niin kauan kuin se on nättiä ja omia tarkoitusperiä palvelevaa. Ja sen jälkeen herää kysymys, onko enää kyse taiteesta sen jälkeen, kun taiteilijalle on saneltu tai tiedostamatta annettu ymmärtää, mitä häneltä odotetaan.

Kun kaksi erilaista ajattelutapaa pannaan kohtaamaan, ei siis ole mikään ihme, jos yhteentörmäyksiä syntyy.  Viime aikoina taide on hiipinyt ravintoloihin, hotellien auloihin, kampaamoihin ja näköjään myös ostoskeskuksiin. Osaako kauppakeskusyleisö arvostaa teoksia ja pystyykö värikkäässä ja hälyisässä ympäristössä edes tutkailemaan teoksia? Entä ovatko teokset tiellä hankaloittamassa ja häiritsemässä ostosten tekemistä? Oli miten oli, yhteentörmäykset ovat ihan positiivinen asia, ja vielä hedelmällisempää ovat ne keskustelut, mielipiteet ja johtopäätökset, joita konflikteista toivottavasti syntyy.

Satamakaupungin värit

Siitä on jo muutama viikko, kun kävin elokuvissa katsomassa Kaurismäen Le Havren. Silti elokuvan värimaailma ja kuvasto säilyvät mielessäni. Kulahtanut nahkatakki, turkoosi rahtilaiva, veivattavalla mekanismilla toimiva puhelin, kaunokirjoituksella tehty pikkuliikkeen mainosvalo, hämyinen kuja, kellertävä leninki.

Elokuvan aihehan on hyvin ajankohtainen ja kantaaottava: maahanmuutto. Sadunomaiset piirteet ja herkullisen väriset kuvat tuovat sanomaan yllättävää tehokkuutta. Kaurismäen elokuvien - kuten tämän uusimmankin - kuvastoon liitetään usein sana nostalgisuus. Jäin kuitenkin pohtimaan, mistä ajan kuva tulee, ja mikä on realistista ajan kuvaa ja mikä ei?

Ei kai nykyaikanakaan kukaan pakota viettämään aikaa Facebookin ääressä, syömään tehotuotettua, räikeillä muovikuoseilla pakattua ruokaa ja viettämään iltoja mainoskanavia katsellen ja viikonloppuja ostoskeskuksissa kierrellen! Jostain syystä haluan ajatella, että Kaurismäen kuvasto voi edustaa myös tätä aikaa. Le Havressa esiintyy veivattava puhelin, mutta myös kännykkä. Le Havressa  on pieniä putiikkeja ja baareja, mutta on niitä ihan Suomen Turussakin. Ja kuin kiusallaan elokuvassa vilahtelevat eurot, jotka tuntuvat vihjaavan: Tämän elokuvan kuvastossa ei ole kyse pelkästään nostalgiasta!

Saa kai kauniit asiat ja esineet säilyttää ja iskelmämusiikkia kuunnella. Ajan kuvia on monenlaisia - vain mielikuvitus on rajana.

Onko Afrikka kaukana?

Metalliromusta tehty, norsun nahkaa muistuttava "ryijy" on nappivalinta Kiasman aulaan. 

Odotukset Kiasman ARS 11 Afrikka –näyttelyä kohtaan ovat korkealla. Afrikkalaisten kulttuurien eksoottisuus ja Afrikan valtioiden yhteiskunnalliset haasteet yhdistettynä nykytaiteeseen Suomen merkittävimmässä nykytaiteen museossa saavat minut odottamaan jotain ainutlaatuista, uutta ja shokeeraavaakin.


Näyttelyssä kiinnitän huomiota esimerkiksi siihen, miten monella eri tavalla romu ja jäte on mahdollista nähdä taiteen materiaalina. Esillä on romunpolttajista otettuja valokuvia, joiden silmiinpistävä maalauksellisuus kauniine, utuisine värimaailmoineen ja taitavine sommitteluineen pistävät katsojan jälleen kerran pohtimaan ikuisuuskysymystä:  Mikä tekee kauneuden, mikä rumuuden?  Muutama taiteilija sen sijaan on nähnyt romun veistoksellisuuden ja loihtinut jäämämateriaalista Kiasman avariin tiloihin loistavasti istuvia kolmiulotteisia teoksia. Esillä on myös romusta tehtyjä, hyvin ITE-taidemaisia teoksia. Siitä ei ole kauan aikaa, kun ITE oli in ja sen jälkeen se on ollut vähän out. Jollain kummalla tavalla nämä romusta tehdyt naamiot näyttävät taas tuoreilta.

No, löytyikö mitään äimistyttävää? Keramiikkalautasille toteutetut AIDS:ia käsittelevät sarjakuvamaalaukset. Homoeroottiset, ekspressiivisen värikylläiset valokuvateokset. Meditatiivisen rauhalliset ja arvoitukselliset valokuvateokset, jotka haastavat katsojan pohtimaan ihmisen kehollisuuden rajoja.

Monet teoksista aukenevat vasta teosteksteistä. Lehmänhännistä tehdyn majan juju on feministinen piikki: karjanhoito on perinteisesti kuulunut miehille, mutta taiteilijan käsissä hännistä voi syntyä myös naisen perinteisesti vallitsema kotoisa soppi. Yllättävät tekstit herättävätkin kysymyksen, mitä kaikkea muuta olennaista teoksiin liittyvää suomalaiset aivot eivät tule ajatelleeksi.

Näyttelyyn sisältyy valokuvamateriaalia, joka jättää hiukan kylmäksi. Minusta afrikkalaisen nykytaiteen näyttelyssä katsojan ei pitäisi joutua miettimään, onko tässä kyse taiteesta vai historiikista tai reportaasista.

Vaikka yritän suhtautua vastaanottavaisesti, näyttely ei yleisesti ottaen muutenkaan herätä kovin voimakkaita tuntemuksia, eivätkä yhteiskunnallisesti kantaaottavat teokset hätkähdytä tarpeeksi. Vaikka monet teokset ovat mielenkiintoisia ja arvokkaita sinällään, poistun näyttelystä kutakuinkin samana ihmisenä kuin sisään astuessani. Afrikka ei tällä kertaa tullut kovin lähelle.