Carl Larsson - Unelmia harmoniasta 16.9.2011–8.1.2012 Turun taidemuseossa
Kävin katsomassa Carl Larssonin teoksista koostuvan näyttelyn. Turun taidemuseossa esillä olevan näyttelyn
on sanottu olevan Turun kulttuuripääkaupunkivuoden kohokohtia. Myös kävijämäärien perusteella kyse on tosiaan jostain erityisestä. Minulle Larssonin näyttely ei ole ollut sellainen asia, mitä olisin erityisesti odottanut, mutta olihan tämä toki nähtävä!
Katsottavaa riittää. Teoksia on runsaasti ja niissä on paljon yksityiskohtia. Ensimmäiseksi ihmettelen tekotapaa: näin pikkutarkkoja vesivärimaalauksia en ole varmaan koskaan nähnyt. Myös näyttelyn ripustus on taitava. Teokset on jaoteltu selkeisiin ryhmiin tai aikakausiin, ja jokaisesta teemasta on sopiva määrä taustatietoa.
Näyttelysaleissa kiertäessäni minulla on kumman ristiriitainen tunne. Taiteilija on ilmiselvästi halunnut kuvata kauniita asioita: maalaiselämää, perheidylliä, kaunista sisustusta, taiteilijan työtä parhaimmillaan.Minä en kuitenkaan koe tätä harmoniaa, enkä hurmioidu päätä pahkaa kelluen ihanissa ruusunpunaisissa unelmissa. (mitä välillä kyllä takuulla taidenäyttelyissä teen!) Luulen, että kyse on siitä, että Larssonin maalaukset ovat hyvin lähellä kuvitusta. Nykytaidetta katsoessa saa usein hyvin paljon tilaa omalle tulkinnalle ja voi kokea, miten taideteos muodostuu lopullisesti vasta omassa päässä, ja miten oma luovuus saa siivet. Larssonin teoksia katsoessa sen sijaan tuntuu, kuin hän olisi ajatellut jotenkin tietävänsä paremmin kuin vastaanottaja. Tiedä häntä! En halua mennä arvostelemaankaan.
Näyttelyssä pohdin myös ironian merkitystä taiteessa. Missä kulkee ironian ja söpöilyn raja? Onko ironisti aina fiksumpi vai voiko suloisia kuvia vakavissaan loihtiva taiteilija olla vakavasti otettava? Entä kuinka tosissaan Larsson oli aiheidensa ja tyylinsä kanssa?
Larssonin aihevalinnat herättävät muitakin kysymyksiä. Kertooko lähellä olevien asioiden - itsensä, oman perheensä ja kotinsa - kuvaaminen omahyväisyydestä vai puhtaasta kunnioituksesta omaa elämää kohtaan? Vaiko kenties jostain muusta? Larssonin omakuvat ovat vähän tärkeilevän näköisiä. Tämä tosin voi johtua siitäkin, että Larsson on maalannut itseään peilin kautta, jolloin kasvoihin väkisinkin tulee tarkasteleva ja viekas ilme, kun piirteitä koettaa havainnoida mahdollisimman tarkkaan. Ja toisaalta - miten hienoksi pukeutunut ja omaa kuvaansa peilistä maalaava mies eroaa vaikkapa nykyajan tyylibloggareista, jotka sulostuttavat nettiselailuamme upeilla kuvillaan?
Näyttelyn nimenä on
Unelmia harmoniasta. Minua kiinnostaa, missä kohtaa unelmat ja todellisuus kohtaavat. Kuinka paljon se on meistä itsestämme kiinni? Onko unelmien saavuttaminen ollut Larssonin aikana vaikeampaa kuin nykypäivänä? Mistä unelmamme kertovat? Loppukaneettina täytyy sanoa, että mielenkiintoinen näyttely, vaikka ei ihan sillä tavalla kuin olin odottanut!